On jälleen mielenkiintoista nähdä, miten kaikille ihmisille uutisoidaan virusten ja bakteerien vaaroista.  Pelko on tietysti paras markkinointiväline. Entäpä jos me ihmiset kuitenkin olemme paljon enemmän kuin se mitä pelkäämme?

Tässä on listausta erilaisista pelkokampanjoista:

Vuosiluku       Viruksen nimi, joka tappaa meidät kaikki

1983                                    HIV ja AIDS
2002                                    Länsi-Niilin virus (West Nile virus)
2004                                    SARS
2005                                    Sikaflunssa
2009                                    Ebola
2016                                    Zika
2018                                    Polioviruksen paluu
2020                                    Koronavirus

Ja lista jatkuu uusilla nimillä ja varmaan osa nimistä puuttuukin yllä olevasta listasta. On tietysti hyvä, että on puuhaa, mutta olisi varmaan tärkeämpää miettiä, millaiset elinympäristöt tarjoamme kaikenlaisille tuhoaville bakteereille ja viruksille. Ympäristö on paljon tärkeämpi kuin itse virus tai bakteeri, joka muuttaa muotoaan ympäröivän tilan mukaisesti, niin kuin yllä oleva listakin sen jo osoittaa.

 

• The microbe is nothing; the terrain is everything – Louis Pasteur
  => Mikrobi ei ole mitään, vain ympäristö merkitsee.

Jo Pasteur tiesi, että mikrobin ympäristö on tärkeää ja pitää keskittyä elinympäristön muuttamiseen. Kaikki mikrobit elävät vain niille sopivassa ympäristössä. Esimerkiksi pullataikina tai olut ei onnistu, jos mikrobin ympäristö on väärä. Huolehdimme kaikin tavoin, että mikrobilla on hyvät oltavat ja se tuottaa sellaisen tuloksen kuin siltä toivomme.

Mutta milloin olet viimeksi keskittynyt siihen mitä sinun sisälläsi olevat mikrobit ja solut tarvitsevat voidakseen hyvin? Tämä kirja on täynnä hyviä vihjeitä. Ota ne käyttöön.

Keskity pitämään itsestäsi ja läheisistäsi huolta muutoin kuin pelottelemalla taudeilla. Taudit ja kivut ovat usein merkki kehon halusta puhdistaa itsensä ja kehon tarpeesta saada tilanteeseen sopivaa ravitsemusta ja energisointia.

Katso kuinka on todella tönkkö faagin kuva ja selitykset … tänä päivänä, jolloin voidaan tappaa ihminen ohjuksella toiselta puolelta maapalloa… https://fi.wikipedia.org/wiki/Bakteriofagi

Tässä luvussa opit ymmärtämään lisää viruksista ja bakteereista ja siitä, miten luonto ja meidän upea kehomme oikeasti toimii.

Seuraavien tekstien lähteenä on Rober O. Youngin tekstit. Englannista suomeksi on kääntänyt Rauno Moilanen.

 

Onko Polion, HIV:n, CMV:n, EBV:n, HEPATIITTI C:n, AIDS:n, EBOLA:n, FLU:n, Zikan ja nyt Korona-viruksen olemassaolo varmistettu ja tieteellisesti todettu?

 

Ensimmäisen viruksen eristämisen saavutti vuonna 1892 venäläinen bakteerinmetsästäjä Dimitri Iwanowski, joka keräsi nestettä sairaista tupakkakasveista. Hän vei tämän nesteen suodattimen läpi, joka oli riittävän hieno suodattamaan bakteerit pois. Iwanowskin yllätykseksi bakteeriton suodos sai helposti terveet kasvit sairaiksi. Vuonna 1898 myös hollantilainen kasvitieteilijä, Martinus Willem Beijerinck toisti kokeilun. Hän havaitsi siellä näkymättömän taudin aiheuttajan, jonka hän nimitti tartunta-aineen ”tupakan mosaiikkivirukseksi”. Samana vuonna Beijerinckin raportin kanssa kaksi saksalaista tutkijaa puhdisti nesteen, joka sisälsi suodatettavia viruksia. jotka aiheuttivat suu- ja sorkkataudin nautakarjassa (viruksia kutsuttiin siihen aikaan ”suodatettaviksi viruksiksi”. Lopulta termi “suodatettava” jätettiin pois, jäljelle jäi sana virus.

Walter Reed teki vastaavaa suodosta keltakuumeesta vuonna 1901, ja pian löydettiin kymmeniä muita tautia aiheuttavia viruksia.

Vuonna 1935 toinen amerikkalainen, Wendell M. Stanley, palasi virusteorian alkuun ja loi puhtaat tupakkamosaiikkiviruksen kiteet suodatetusta nestemäisestä liuoksesta. Hän vakuutti, että nämä kiteet voivat helposti tartuttaa kasveja, ja päätteli, että virus ei ollut elävä organismi, koska se voi kiteytyä kuten suola ja säilyä silti tarttuvana. Myöhemmin bakteriologit ympäri maailmaa alkoivat suodattaa viruksia, ja uusi biologian alue virologia syntyi.

Lääketiede on jatkuvasti pohtinut kysymystä siitä, onko virus elävä. Alun perin sitä kuvailtiin elottomaksi. Tällä hetkellä sen sanotaan olevan erittäin monimutkainen molekyyli tai erittäin yksinkertainen mikro-organismi. Siihen viitataan yleensä loisena, jolla on elinkaari. Termiä ”tapettu” käytetään joihinkin virusrokotteisiin, mikä on samalla ikään kuin virallinen vakuutus siitä, että virukset elävät. Virusten on käytettävä tartuttamiensa elävien solujen nukleiinihappoja lisäämään proteiinejaan, ts. huijaamaan isäntäsolu tuottamaan niitä, jotka sitten kootaan uusiksi viruksiksi kuten autot kokoonpanolinjalla. Teoreettisesti tämä on virusten ainoa keino selviytyä ja tartuttaa uusia soluja tai isäntiä.

Kopioiva virusteoria

Sitten havaittiin, että kun bakteerit alkavat hitaasti kuolla, bakteerit luovat pieniä, ilmeisesti elottomia selviytymismuotoja, ns. itiöitä. Alettiin epäillä, että nämä itiöt olivat myrkyllisiä ja että ne olivat ns. patogeenisia eli tauteja aiheuttavia myrkkyjä. Tämä teoria osoittautui vääräksi, koska itiöt kehittyvät nopeasti bakteereiksi, heti kun niiden elintärkeät resurssit palautetaan. Laboratoriotutkijat havaitsivat, että heikot ja voimakkaasti jakaantuneet bakteerit menehtyivät nopeasti sekä muuttuivat paljon pienemmiksi rakenteiksi kuin itiöt. Uskottiin että väitetyt taudinaiheuttamiskykyiset mikrobit, joita kutsutaan viruksiksi, tappavat bakteerit ja että virukset olivat siten kopioituneet.

Bakteerivirusten keksiminen

Bakteerien havaitsemisen ajankohtana uskottiin, että silloin vielä näkymättömät rakenteet tappavat bakteerit. Niitä rakenteita ryhdyttiin kutsumaan faageiksi tai bakteriofaagiksi, ”bakteerien syöjä”. Vasta myöhemmin todettiin, että pelkästään voimakkaasti sisäsiittoiset ja siksi lähes elinkelvottomat bakteerit voidaan saada muuttumaan faageiksi tai bakteereiksi, jotka tuhoutuvat niin nopeasti, että niillä ei ole aikaa itiöiden muodostumiseen.

Elektronimikroskopian käyttöönotto johti bakteerien biologisen muuntumiskyvyn ja monimuotoisuuden löytymiseen. Lisäksi havaittiin, että on olemassa satoja eri näköisiä “faageja”. Faagien, ns. bakteerivirusten, löytäminen vahvisti väärää olettamusta ja uskoa, että oli olemassa ihmis- ja eläinviruksia, jotka näyttivät samalta ja olivat rakenteeltaan samanlaisilta. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä totta.

Kemiallisten tutkimusmenetelmien käyttöönoton jälkeen biologiassa havaittiin, että on tuhansia faagityyppejä ja että yhden tyypin faageilla on aina sama rakenne. Ne koostuvat tietystä nukleiinihaposta valmistetusta molekyylistä, joka on peitetty tietyn määrän ja koostumuksen proteiinikuoreen. Vasta myöhemmin havaittiin, että pelkästään koeputkessa voimakkaasti sisäsiittoiset bakteerit voivat muuttua itse faagiksi ollessaan kosketuksessa faagien kanssa. Tätä havaintoa ei kuitenkaan koskaan sovellettu luonnollisiin bakteereihin tai bakteeriin, joka on juuri eristetty luonnollisesta ympäristöstään. Koeputkiprosessissa havaittiin, että nämä “bakteerivirukset” tosiasiallisesti toimittavat muille bakteereille tärkeitä molekyylejä, rakenteita ja proteiineja.

Bakteerien valmistamia rakenteita, näitä “faageja” käytettiin jo mallina väitetyille ihmis- ja eläinviruksille. Oletettiin, että ihmis- ja eläinviruksilta näyttävät ”faagit” tappavat soluja ja aiheuttavan siten tauteja valmistamalla ”tautimyrkkyjä”. Tähän mennessä monille uusille, tai ilmeisesti uusille sairauksille on annettu luokitus viruksen aiheuttamiksi, jos niiden alkuperää tai tautia ei tunnisteta.

Saksan kolmas valtakunta ja ”bakteerivirusten” löytyminen

On tärkeätä huomata, että suurin osa asiantuntijoista hyväksyi tartuntateoriat vain silloin, kun he itse asuivat sodasta ja vastoinkäymisistä kärsivissä maissa. Rauhan aikoina muut käsitteet hallitsivat tiedemaailmaa.

Tartuntateoria on levinnyt kaikkialle maailmaan vasta Saksan kolmannen valtakunnan kautta, kun juutalaisten tutkijat, joista suurin osa oli vastustanut ja kiistänyt poliittisesti käytetyn tartuntateorian hyödynnettävänä teoriana, oli erotettu viroistaan.

 

Ns. Patogeeniset virukset

“Bakteriofaagit”, jotka on oikein määritelty epätäydellisiksi mini-itiöinä ja bakteerien rakennuspalikoina, on erotettu tieteellisesti, kun taas ns. patogeenisiä viruksia ei ole koskaan havaittu ihmisissä tai eläimissä tai heidän ruumiinnesteissään, eikä niitä ole koskaan eristetty tai myöhemmin biokemiallisesti analysoitu. Tähän päivään mennessä mikään virologian tutkimukseen osallistuvista tutkijoista ei tunnu ymmärtäneen tätä erittäin tärkeää kohtaa.

Elektronimikroskopian ja biokemian käyttö palautui hyvin hitaasti normaaliin vuoden 1945 jälkeen. Kukaan ei ollut tajunnut, että yhtäkään patogeenista virusta ei olisi koskaan eristetty ihmisistä tai eläimistä. Siten tutkijat aloittivat vuodesta 1949 lähtien lämmittelemään samaa ajatusta bakteriofaageista ihmisten ja eläinten virusten jäljentämiseksi. Vuonna 1897 syntynyt John Franklin Enders oli toiminut mm. kiinteistönvälittäjänä ja opiskellut vieraita kieliä neljä vuotta ennen kuin hän siirtyi mieltään kiehtovaan bakteerivirologiaan. Sitten hän yksinkertaisesti siirsi oppimansa ideat ja käsitteet oletettuihin patogeenisten virusten vaikutuksiin ihmisissä.

 

Epätieteelliset kokeilut ja tulkinnat synnyttivät virologian

 

Epätieteellisillä kokeillaan ja tulkinnoillaan, joita hän ei ollut koskaan vahvistanut negatiivisten kontrollien ja uudelleen testausten kautta, Enders toi koko virustartunnan lääkityksen umpikujaan. Tässä vaiheessa on tärkeää huomata, että Enders, kuten monet tartuntatautien asiantuntijat, työskenteli Yhdysvaltain armeijassa, joka puolestaan oli aina pelännyt tartuntatauteja. Pääasiassa Yhdysvaltain armeija levitti virheellistä uskomusta, että kemiallisten aseiden lisäksi siellä oli myös biologisia aseita bakteerien ja virusten muodossa.

Vuonna 1949 Enders ilmoitti onnistuneensa kasvattamaan väitettyä poliovirusta koeputkissa eri kudosviljelmissä. Amerikkalaiset asiantuntijat uskoivat kaiken välittömästi. Enders oli lisännyt poliota sairastavilta potilailta otetuista nesteistä saatua poliomyeliittiä kudosviljelmiin, joiden hän väitti olleen sitä ennen steriilejä. Sitten hän väitti, että solut kuolivat viruksen takia, että virus replikoitui tällä tavalla ja että rokote voidaan kerätä viljelmästä. Saman kesän polio- eli lapsihalvausepidemiat olivat erittäin yleisiä ja niiden uskottiin johtuvan polioviruksesta.

Rokotteen oli tarkoitus auttaa hävittämään väitetty virus. Poliorokotteen käyttöönoton jälkeen oireet diagnosoitiin uusilla nimillä mm. multippeliskleroosin, lievän akuutin halvauksen, aseptisen aivokalvontulehduksen jne. nimellä. Myöhemmin polion väitettiin hävinneen. Kokeilujensa aikana Enders sterilisoi kudosviljelmät estämään bakteerien mahdollisuuden tappaa solut. Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon, että soluviljelmän sterilointi ja käsittely valmistettaessa sitä väitetylle infektion aiheuttajalle oli juuri sitä, mikä tuhosi ja tappoi solut. Sen sijaan hän tulkitsi sytopaattiset (=solua vaurioittava muutokset) vaikutukset ns. polioviruksen olemassaoloksi ja vaikutukseksi. Hän ei kuitenkaan todellisuudessa ollut koskaan eristänyt yhtä virusta ja kuvaillut sen biokemiaa.

Tarvittavia negatiivisia kontrollikokeita ei ole koskaan suoritettu. Kontrolli kokeet olisivat voineet osoittaa, että solujen sterilointi ja käsittely ennen koeputkessa olevaa ”infektiota” tarkoitti käytännössä solujen tappamista, Enders sai kuitenkin Nobel-palkinnon tästä esityksestään vuonna 1954.

Polioviruksen keksintö ja ”KYLLÄ” myös tuhkarokkovirus! Keväällä 2020 meillä on koronaviruskeksintö !

 

Vuonna 1954 Enders sovelsi samaa tekniikkaansa tuhkarokkoviruksen replikoimiseen. Koska hän oli saanut Nobel-palkinnon väitetystä polioviruksesta samana vuonna, kaikki tutkijat uskoivat hänen tekniikkansa olevan tieteellisesti pätevä. Niinpä toistaiseksi koko polion ja tuhkarokon käsite on perustunut tähän epätieteelliseen tekniikkaan ja suoranaiseen petokseen.

Siten polio- ja tuhkarokkorokotteet eivät sisällä viruksia, vaan kuolleen apinan munuaiskudoksen tai ihmisen syöpäsolujen hiukkasia. Tähän päivään mennessä ei ole myöskään tehty negatiivisia kontrollikokeita ns. polio- ja tuhkarokkoviruksista, mitkä olisivat osoittaneet, että juuri laboratoriomenetelmät johtivat soluihin kohdistuviin sytopaattisiin vaikutuksiin.

Lisäksi kaikki väitteet ja kokeet, joita Enders ja myöhemmät tutkijat ovat tehneet, johtavat ainoaan yhteen objektiiviseen päätelmään. He itse asiassa tarkkailivat ja analysoivat solupartikkeleita tai fragmentteja ja niiden aktiivisuutta koeputkessa ja tulkitsivat näitä virheellisesti väitetyn polio- ja / tai tuhkarokkovirusten partikkeleina ja ominaisuuksina.

KAIKKI virukset HIV:n, EBV:n, CMV:n, hepatiiti C, Länsi-Niilin virukset, ebola, tuhkarokko, zika ja nyt koronavirus ovat KAIKKI phantomviruksia – eli viruksen olemassaoloa ei ole koskaan näytetty tieteellisesti eikä asiaa ole koskaan todistettu!

 

Seuraavat selitykset koskevat kaikkia niin kutsuttuja (ihmisten tai eläinten) “patogeenisiä viruksia”. Dr. Bardensin “tuhkarokko-oikeudenkäynnin” aikana toimitettiin kuusi asiakirjaa todisteeksi tuhkarokkoviruksesta. Asiakirjoissa kuvataan väärinkäsitysketjun eri vaiheista uskosta tuhkarokkovirusten olemassaoloon.

Enders julkaisi ensimmäisen lehtiartikkelin vuonna 1954 otsikolla: ”Tuhkarokkopotilaiden sytopatogeenisten aineiden lisääntyminen kudosviljelmissä” (Experimental Biology and Medicine 1954 kesäkuu; 86 (2): 277–286).

Tämä julkaisu löytyy Internetistä, kuten kaikki muutkin tuhkarokko-tutkimuksessa esitetyt julkaisut. Tuossa kokeessa Enders vähensi dramaattisesti ravinneliuosta ja lisäsi soluviljelmiin solujen tuhoutumista aiheuttavia antibiootteja ennen väitetyn tartunnan saaneen nesteen lisäämistä. Seuraava solujen kuolema tulkittiin sitten väärin tuhkarokkoviruksen läsnäoloksi ja myös onnistuneeksi eristämiseksi. Kontrollikokeita ei suoritettu sulkemaan pois mahdollisuutta, että sytopaattisia vaikutuksia aiheutti ravinteiden puuttuminen ja antibioottien lisääminen soluviljelmien kasvualustaan.

 

Endersin ja hänen kollegoidensa sokeus selittyy sillä, että he kaikki todella halusivat auttaa ihmisiä. Kuviota sotki virushysterian lisääntyminen sodan jälkeen ja kylmän sodan aikana. Se selitetään myös sillä, että Endersillä ja monilla hänen kollegoillaan ei ollut aavistustakaan lääketieteestä tai biokemiasta ja he kilpailivat Neuvostoliiton kanssa ensimmäisen tuhkarokkorokotteen kehittämisestä. Tällainen menestyspaine voi selittää myös sen, miksi Enders ja hänen kollegansa jättivät huomiotta omat varauksensa ja varoitusäänensä. Nimittäin vuonna 1954  he olivat havainneet, että monet solut kuolivat myös normaalin hoidon jälkeen (ts. ilman “tartuntaa”), minkä he ajattelivat johtuvan tuntemattomista viruksista ja muista tekijöistä. Nämä tosiasiat jätettiin myöhemmin huomioimatta.

Toinen tutkimuspaperi, jonka kantaja esitti tuhkarokko-tutkimuksesta, julkaistiin vuonna 1959, ja edellä esitetyistä syistä kirjoittajat päättelivät, että Endersin käyttöön ottama tekniikka ei ollut sopiva minkään viruksen eristämiseen. Tästä tärkeästä huomiosta EI ole ollenkaan keskusteltu muiden tutkijoiden keskuudessa. Se jätetään kokonaan huomiotta!

 

Patogeenisten virusten ‘virusvirhettä’ esitellään nykyisinkin!

Kolmannessa julkaisussa kirjoittajat valokuvasivat tyypillisiä soluhiukkasia solujen sisällä ja tulkitsivat niitä väärin tuhkarokkovirukseksi. He eivät eristäneet mitään viruksia. Selittämättömistä syistä he eivät pystyneet määrittelemään ja kuvaamaan biokemiallista rakennetta siinä, mitä he eristivät viruksena erillisessä kokeessa. Käytettyjen menetelmien lyhyestä kuvauksesta voidaan lukea, että tekijät eivät soveltaneet viruksille tavanomaista eristysmenetelmää, ts. tiheysgradienttisentrifugointia. He vain sentrifugoivat kuolleiden solujen fragmentit koeputken pohjassa ja sitten, tulkitsematta niiden biokemiallista rakennetta, tulkitsivat väärin solujäännöksiä viruksiksi.

Kokeiden suorittamistavoista voidaan päätellä vain, että soluhiukkaset tulkitaan väärin viruksiksi. Löydämme saman kuvauksen neljännessä ja kuudennessa julkaisussa todisteeksi tuhkarokkoviruksen olemassaolosta.

Viides julkaisu on katsaus, joka kuvaa konsensusprosessia siitä, mitkä kuolleiden solujen nukleiinihappomolekyylit edustaisivat polio- tai tuhkarokkoviruksen ns. genomia. Tuloksena on, että kymmeniä tutkimusryhmiä työskentelee lyhyiden soluspesifisten molekyylien kanssa, minkä jälkeen – tietyn mallin seuraamiseksi – ne laittavat kaikki kappaleet paperille. Tätä niin monista palasista tehtyä palapeliä ei kuitenkaan koskaan tieteellisesti todistettu olevan olemassa kokonaisuutena eikä sitä koskaan eristetty viruksesta, koska polio-, tuhkarokko-, HI- tai hepatiitti C-, Ebola- tai Zika-viruksia ei ole koskaan nähty ei ihmisissä eikä koeputkessa.

Viitaten tähän julkaisuun tuomioistuimen nimittämä asiantuntija totesi kuvailevansa koko viruksen genomia. On selvää, että asiantuntija ei ole lukenut tätä artikkelia, jonka kirjoittajat väittivät, että tuhkarokkoviruksen genomin tarkka molekyylikoostumus ja toiminnot on tutkittavana edelleen, minkä vuoksi heidän on luotettava muihin virusmalleihin järjestyksessä saavuttaa konsensus minkä tahansa viruksen genomin rakenteesta ja toiminnoista. Joku voi helpoimmin huomata, että kaikissa näissä julkaisuissa, samoin kuin kaikissa muissa ”tuhkarokkoviruksen” ja muiden patogeenisten virusten, mukaan lukien HIV, EBV, CMV, Ebola ja Zika, julkaisuissa, kontrollikokeita ei ole koskaan tehty tai suoritettu.

Yksikään tutkija ei käyttänyt tiheysgradientin sentrifugointitekniikkaa; sen sijaan ne sentrifugoivat vain solujätteet koeputken pohjasta. Tätä tekniikkaa, jota käytetään kaikkien hiukkasten keräämiseen nesteestä, kutsutaan pelletoimiseksi. Loogisesta ja tieteellisestä näkökulmasta voidaan sanoa, että kaikissa niin kutsuttuja patogeenisiä viruksia koskevissa julkaisuissa tutkijat osoittivat vain solujen hiukkasia ja ominaisuuksia. Haluan myös huomauttaa, että niin kutsutut jättiläisvirukset, ts. kääritty nukleiinihappo, löytyy kaikkialta merestä ja emäksisistä organismeista. Kuten kaikki bakteerifaagit, ne eivät ole vain vaarattomia, mutta niillä on myös hyödyllisiä toimintoja. Ne voidaan myös eristää käyttämällä tiheysgradienttisentrifugointia, mikä todistaa niiden olemassaolon.

 

Yllä on mikroskooppikuva tartunnan saaneiden punasolujen aggregaatiosta fantomikoronaviruksen kanssa. Nämä niin kutsutut infektoituneet solut ovat vain biologisesti muuntuvia punasoluja, jotka käyvät läpi pleomorfisten muutosten aiheuttaman lisääntyneen happamuuden ja laskevan pH-arvon – <7,2 takia. Veren tai kehon solujen biologinen muutos on luonnollinen prosessi, joka tapahtuu interstitiumissa eli solujenvälisten nesteiden happamassa ympäristössä. Happamuus vuotaa veriplasmaan hydrostaattisen paineen kautta. Happamuus johtuu ruokavalion ja aineenvaihdunnallisen happaman jätteen muodostumisesta. Imunesteet eivät ole pystyneet poistamaan happoja asianmukaisesti kehon neljän jätteiden poistokanavan kautta: virtsaamisen, ulostamisen, hikoilun ja hengityksen kautta.

Lue lisää englanniksi:  https://lwww.drrobertyoung.com/posVdismantling-the-virus-teoria

 

Suosittelen tutustumaan myös professori Lüdtken asiaa koskevaan katsaukseen (1999). Hän huomautti, että virologian varhaisessa alkuvaiheessa suurin osa virologeista päätteli aina, että ne virukseksi erehdyttäneet rakenteet osoittautuivat solujen komponenteiksi ja siten ne olivat vain kokeen tulosta eivätkä syynä muutoksiin.

Faagien löytämisen ja karakterisoinnin jälkeen syntyi konsensus, että ”nukleiinihappo oli kaikkien solujen ja virusten perimä”. Syntyi oppi, jonka mukaan tällaisten virusten on oltava olemassa myös ihmisissä ja eläimissä. Vuonna 1992 tiedeyhteisössä vedettiin esiin oppi, jonka mukaan nukleiinihappo on kaikkien solujen genotyyppi. Patogeenisten virusten oppia kuitenkin edistetään edelleen miljardien ihmisten vahingoittamiseksi – minkä vuoksi?

Miksi esitetään, että on phantomviruksia sekä polio- ja tuhkarokkoviruksia?

Totuus on edelleen se, että sisäinen ja ulkoinen ympäristö ovat kaiken alku ja juuri – Silloin virus ei ole mitään! Virus voi olla vain oire solujen hajoamiselle, mikä johtuu kehon nesteiden herkän emäksisen pH-tasapainon epätasapainosta EIKÄ ole tämän hajoamisen syy. Siksi vuosia sitten tarjosin maailman jokaiselle tutkijalle viiden miljoonan dollarin löytömaksua, jos he pystyivät todistamaan HI-viruksen olemassaolon Kochin menetelmillä. Nyt on kulunut yli 20 vuotta ja odotan edelleen, vaikka tällä hetkellä minulla ei ole enää varoja palkinnon maksamiseen poliittisen murhan takia! On valitettavaa, että 20 vuotta sitten tarjottu entinen viisi miljoonan dollarin palkinto ei ollut tarpeeksi rahaa nykyisen lääketieteellisen virusteorian varmentamiseksi. Virusteoria maksaa tällä hetkellä biljoonia dollareita, ja arvaatko kenelle rahat menevät? Ja mitä jää sinulle ja meille kaikille muille?

 

UUSI TEORIA VIRUKSIEN OLEMASSAOLON TARKOITUKSESTA

Bechampin muotoilema ja 1800-luvulla kirjoittama mikrosymialainen periaate on uuden “virus”teorian perusta. Lyhyesti sanottuna tämä periaate väittää, että kaikissa elävissä organismeissa on biologisesti tuhoamattomia anatomisia elementtejä, joita hän kutsui mikrosymisaatioiksi. Ne ovat itsenäisesti eläviä organisoituja fermenttejä, jotka kykenevät tuottamaan entsyymejä ja kykenevät muuttumaan monimutkaisemmiksi mikromuodoiksi, kuten bakteereiksi. Bechampin väite on, että sairaus on ihmisen sisäisen ympäristön, koko kehon tila. Tauti ja sen oireet ovat syntyneet meistä ja meissä. Mitään tautia ei tuoteta mikrobien ulkopuolisella hyökkäyksellä, vaan tauti tulee esiin solujensisäisen muutoksen kautta.

Tutkimukseni viittaavat siihen, että yhdistelmät, joita tiede kutsuu viruksiksi ja retroviruksiksi ovat peräisin solusta, kuten mikrosymian periaate viittaa. Elimistö luo virukset kuitenkin vastauksena hälyttävään tilanteeseen (sairauden tila) geneettisen korjaamisen tarkoituksiin. Virukset ovat korjausproteiineja, jotka ovat kehittyneet anatomisista elementeistä (mikrosymas), eivät patogeenisistä organismeista.

On tunnettua, että kehon normaaliin soluaktiivisuuteen sisältyy geneettinen korjaus. Sekä entsyymien että proteiinien on oltava mukana. Mikä on tämä mekanismi? Virukset järjestäytyvät DNA:n tai RNA:n ympärille, eivät molempien. Siksi ne ovat melko todennäköisesti tarkoitettu korjaamaan geneettisiä molekyylejä tai muita rakenteita, ja niitä ilmenee heti sairauden oireiden alettua, koska keho tarvitsee niitä. Koska virukset vaativat lisääntymiseensä eläviä isäntäsoluja, mistä tiedämme, että solu itse ei tuota tarkoituksellisesti viruksia? Ovatko virukset todella ulkopuolelta tulevia hyökkääjiä? Koska sairaus, elävän organismin tasapainon häiriö, on niin yleistä, etenkin mitä ei vielä ole osoitettu näkyvillä oireilla, korjausproteiineja voi olla läsnä usein tai jatkuvasti. Myrkytetty solu voi helposti kärsiä paikallisesta genomin vauriosta. Koska useimmat tarkkailijat eivät edes tiedä mikrosymian periaatetta, ymmärtävät sitä vähemmän tai edes ajattelevat sitä, ja koska monomorfismi (yksimuotoisuus) korostaa hyökkäystä, näitä proteiinikomplekseja pidetään vieraina ja sairaus johtuu automaattisesti niistä.

Toinen mielenkiintoinen huomio on virusten koko verrattuna mikrosymaan. Viruksia pidetään eräinä pienimmistä biologisista hiukkasista ja niiden koko on usein kolloidinen: esimerkiksi hepatiitti A 0,27 nanometriä (0,027 mikronia); hepatiitti B (0,042 mikronia); poliovirus (0,03 mikronia); EBV (0,042 mikronia); influenssa (0,08 – 0,12 mikronia); sikotauti (0,15 – 0,30 mikronia); isorokko (0,30 x 0,24 mikronia). Bechampin mukaan mikrosyma on 0,0005 mikronia.

Kirjassaan: ”The Blood and Its Third Anatomical Element” Bechamp toteaa: ”Mikrosyma on kaiken elävän organismin alussa ja lopussa. Se on anatominen perusta, jonka avulla solut, kudokset, elimet ja koko organismi muodostuu eläväksi. Terveystilassa mikrosymisaatio toimii harmonisesti ja elämämme on sanan kaikissa merkityksissä säännöllisessä harmoniassa. Sairauden tilassa mikrotsyymit eivät toimi harmonisesti, käyminen on häiriintynyt, mikrotsyymit ovat joko vaihtaneet toimintoaan tai asetettu epänormaaliin tilanteeseen väliaineen jonkin muunnoksen avulla ”. Virus on joko solun itsensä tilaama mikrosymian polymerointi tai vähemmän todennäköisesti mikrosymisaation valmistama rakenne. Se on vaippaproteiinissa, joka koostuu myös mikrosymisaatiosta, ja sitä voitaisiin hyvin ajatella itsenäisinä molekyylisinä työkalulaatikoina.

Glen Dettman ja Archie Kalokerinos miettivät, “ennakoiko Bechamp kirjoittaessaan tietyssä suhteessa RNA:n ja DNA:n löytämistä?” Voisiko geneettinen rakenne olla mikrosyman rakenne, siis työkalu? He lainaavat henkilökohtaista viestintää Neuvostoliiton tiedeakatemian professori Bayevilta, joka keskustelee hänen työstään osoittaen, että molekyylin itsensä palauttaminen on mahdollista solun osista. Esimerkiksi panimohiivan RNA:n siirron avulla.

Omasta tutkimuksestani olen löytänyt samanlaisia ​​molekyylirestaurointeja kuin Bayev kuvaili. Kokeilussani käytin viiden vuoden ikäistä hyytynyttä kapillaariverta naiselta, jolla oli syöpä. Yhden natriumkloridipisaran (0,9%) avulla veri palautui tuoreen näytteen ominaispiirteisiin ja aktiivisuustasoon. Toisin sanoen kuivatun veren anatomiset mikrotsyymit palautettiin aktiivisuuteen. Jopa valkosolut aktivoituivat. Tässä vaiheessa on epäselvää, kuinka tämä muutos tapahtuu, paitsi voidaan sanoa, että sillä, mikä voi kehittyä, on ilmeisesti mahdollista muuttaa ominaisuuksiaan. Olen esimerkiksi nähnyt ja nauhoittanut videolle sauvamikroformin muuttumisen ilman näkyvää hajoamista 10 mikronin pituudesta 0.1 mikroniin.

Tämä tutkimus tukee erittäin tärkeää olettamaa, jonka mukaan solu ei ole pienin elävä biologinen yksikkö, kuten perinteinen lääketiede julistaa. Itse asiassa pienempi biologinen yksikkö on hävittämätön mikrotsyma, joka on järjestäytynyt, elävä olento, joka on “jotain erityistä ilman vastaavuutta”, sanoi Bechamp.

….

 

 

Lue lisää artikkeleista “Second Thoughts about Viruses, Vaccines, and the HIV/ AIDS Hypothesis – Part 1

Robert O Young http://medcraveonline.com/IJVV/IJVV-02-00032.php

 

Alkupään tekstit ovat tästä lähteestä: https://www.drrobertyoung.com/post/dismantling-the-viral-theory